allu40+

Pitkästä aikaa kirjoitan jälleen. Rupesin töissä kirjoittamaan hoitoyksikköidemme Blogia ja työkaverini kysyi, ”miten se sinun oma blogi?” Ups, olin unohtanut tämän kokonaan. Muistan alkuun, kuinka innoissani  aloin kirjoittamaan, mietin paljon aiheita ja taisin jopa laittaa niitä talteen pieneen vihkoon. Vihko oli varta vasten ostettu ”blogi vihkoksi”, kaunis ja värikäs kuosi. Nyt ei minulla ole hajuakaan missä tuo vihko on. Toki kirjoittamisen ilo on ollut kokoajan. Vanha kunnon Citikkani toimii edelleen, en ole saanut sakkoja enkä ole parkeerannut sitä suuremmin pieleen. Olen jopa käynyt tankaamassa, mutta en edelleenkään tiedä kummalla puolella bensatankki on autossani. Niin, se olen minä joka ajaa ympyrää bensa-asemalla. Monen mutkan kautta päätimme asentaa autooni opetuspolkimet. Mieheni opettaa  poikaamme ajamaan. Mietin vain kun lähden autolla tyttäreni kanssa Jumboon, ÄKKIJARRUTUS….. ”mikä tää poljin äiti täällä autossa on”?

Kevät kului kasvihuoneen ympärillä, ja pitkälle kesää vietin aikaa haaveillen mahtavista sadonkorjuu juhlista syksyllä. Muutaman viikon lomamme aikana valitevasti tomaatit, paprikat, kesäkurpitsat, kurku ja useat yrtit kokivat valtavaa kuivuutta. Jo miltein täysi-ikäinen poikani jäi kesätöihin, ja talo vahdiksi meidän muiden lomaillessa mökillä ja Turun saaristossa. Taisin unohtaa/käskeä kastella kasvihuoneen kasveja, tai edes avata kasvihuoneen ovea hiukan silloin tällöin. No kun kotiin  lomalta palasimme, oli vahinko jo tapahtunut. Nurmikon ollessa puoleen sääreen hapuilin kasvihuoneen ovea. Hermoton viidakko, kituvia kasveja. Usean viikon tehokastelulla jotain toivoa on, mutta tuskin saamme sadonkorjuu  bileitä joissa olisi, salaattia, grillattuja kasviksia, yrttihumusta, kasvis dippejä, täytettyjä paprikoita  eikä  Mojitoja omasta minttupuskasta. Onneksi hyvä ystävini  ( maailman paras mojitojen tekijä) lupasi omasta minttupuskastaan syksyllä juurakon. Alan siis suunnitella mielummin Halloween bileitä 🙂

Olen hyvin kiitollinen ystävistäni. Minulla on  Sisko (isolla S-kirjaimella koska hän on maailman paras sisko), lapsuuden aikaisia ystäviä, ystäviä matkan varraelta, työpaikkojen myötä saatuja ystäyyssuhteita, sekä 200 metrin säteellä saatuja ystävyyssuhteita asuinaluellamme. Siskoni on  erityinen ystäväni, vaikka elämämme ovat hyvin erillaisia, ja joskus saatamme väitellä, loukkaantua ja olla jopa erimieltä. Siskoni ei ole biologinen siskoni, mutta lähisukulainen joka on kuulunut elämääni aina. Onneksi! joskus tunnen fyysistä kipua kun ikävä on niin suuri.

Lapsuuden aikaisia ystävyyssuhteita vaalin rakkaalla mielellä, olemme tehneet niin paljon yhdessä  ja tulemme pitämään aina yhtä. Voin vain kuvitella mitä muisteluja pidämme jatkossakin. Olemme ristiin toistemme lapsien kummeja ja perheemme muksutkin ystäviä keskenään. Yhteiset tapaamiset, lasten juhlat sekä mökkiviikonloput, kun koko komppania on koolla,  ovat vaan niin mahtavia. Arvostan suuresti ystävieni lapsia,he ovat osa elämäämme.

Aikuisiällä saadut ystävyyssuhteen ovat uskomattoman hienoja. Tuntuu hienolta löytää ystäviä hiukan vanhempana, hei, tällaisena vanhana kurppanakin vielä kelpaan ystäväksi. Samassa työssä aikoinaan, nyt jo eri työnantajalla olevan ystävän kanssa soitamme työpaikkapuheluita. Autossa kotiin ajaessa voi kiroilla ja urputtaa, purkaa turhautumista ja ärtymystä. Kukaan muu ei kuule. Töihin mennessä päivitämme tulevaa päivää ja manaamme liikenteen ruuhkaa. Kotiin lähtiessä tehdään tilinpäätös päivästä.  Elämme erillaista elämän vaihetta, hänen pienten lasten kasvua ja äidin kipupisteitä on ollut mukava seurata ja peilata itseä siihen aikaan.

Asumme asuinaluella johon on ihmeelliseti muuttanut ajan myötä aivan mahtavia perheitä. Naaurustosta löytyy ystäviä joka keittävät kahvit huonona päivänä, huolehtivat talosta loma ajan,  auttavat koiran hoidossa sekä muut lukuisat asiat. Kananmunan, tikkaiden tai kravaatin laiaaminen ei todellakaan ole ongelma,  joskus jopa lainaamme viiniä. Elämän ihanuus tulee selvästi esille kun lähdemme ystävien luokse illanistujaisiin tai saunailtaan, kävellen.

En koe olevani, enkä halua olla lapsilleni ystävä, minä olen äiti. Aviomieheni on mieheni, toki suhteemme on myös ystävyyssuhde, mutta hän on mieheni.

Olen suuresti ja nöyrästi kiitollinen ystävistäni. Ystävyys on mielestäni  juuri tällaista. Hetkessä elämistä, yhdessä olemista. Apua ja turvaa, yhteisöllisyyttä. kiitos rakkaat ystävät!

Viime viikolla ja tämän viikon alusta minua on ärsyttänyt ja jopa suututtanut moni asia. Työasiat ja mielestäni epäkohdat valtakunnallisesti ylipäätänsä. Miten päästä ärsyyntymisestä ja suuttumuksesta eteenpäin? Asioiden vatvominen ja niiden pureskelu useaan otteeseen takahampailla ja etuhampilla ei ole tuottanut suurta innovaatiota, saati helpotusta. Joillekin ystäville olen antanut tilanneraporttia, kertoen tapahtumat  tunteitani säästelemättä, kiroilua apukäyttäen.  Paljon olen saanut myötätuntuntoa ja analyyttistä arviota ärsyyntymisestäni, kuitenkaan ärsyyntymiseeni se ei ole auttanut. Edes ”työmatkapuhelut”  ystäväni kanssa eivät auttanneet, tosin en pystynyt vastaamaan kaikkin puheluihin jäädessäni ylitöihin.   Tulpaanien osto lähikaupasta ei myöskään auttanut. Vaikka kuinka liotin niitä ensin kädenlämpöisessä vedessä, leikkasin uudet imupinnat, laitoin kauniimpaan vaasiini, ne nuukahtivat heti seuraavana päivänä. Siivouspuuskaa ei tullut, joten sekään ei vähentänyt aäsyyntymistäni. En hurahtanut uuteen liikuntamuotoon enkä käynyt kampaajalla. Shoppailuakin viime viikonloppuna harrastin peruskaupassa, ostaen uuden dödön sekä hammasharjan. Ja nyt sitten tulivat pakkaset! Jo viimeisiä elinvuosiaan viettävä Citikkani äksyilee käynnistäessä, vaikka sen lämmityspiuha on ollut koko yön käytössä. Syksyllä tuulilasiin paukahtanut kivi on tehnyt isot jäljet, nyt ajaessa tuntuu, että koko tuulilasi irtoaa. Se on kuulemma fysiikanlakeja, kylmä lasi ja lämittäessä lasi laajenee. Narinaa ja pauketta. Tänään töistä kotiin ajaessa mietin, mitä ihemettä sitten teen jos minulla ei ole tuulilasia, autossa. Voiko autolla ajaa ilman? Villahuivien suurkuluttajana sekin tuntui hiukan kylmältä vaihtoehdolta, tuulilasin kanssakin kun tuo auton lämmitin alkaa toimia vasta kotipihalla. Joudunko turvautumaan julkiseen liikenteeseen ja seuraamaan aikatuluja? Siinä vaihtoehdossa eniten pelottaa miten saan itseni, kassini ja termosmukini mahtumaan niihin junan penkkeihin vai joudunko jopa seisomaan. Aikatulujen seuraaminen ja oikeaan aikaan pysäkillä olo hermostuuttaa, yleisestihän paikallisjunat kulkevat aikataulun mukaisesti pakkasilla ja lumipyryssä… Entä jos viereen tulee kanssamatkustaja, pitääkö häntä tervehtiä ettei ole moukka? Suuri huoli on myös junamatkan maksamisessa, löydänkö lipunmyntivaunun, jos sellaista enää onkaan. Viimeksi ostin lipun puhelimella ja taisin maksaa koko päivän seutulipun käytöstä, mukaanlukien Suomenlinnan lautta. Ärsyyntymiseni ja kiukkuni kaikkiin asioihin hiukan lieventyi tänään kuitenkin. Mieheni laittoi takkaan tulen, molemmat muksut olivat kotona ja  mopsimme Tilda parkkeerasi itsensä syliini kuorsaamaan. Ja hän muuten kuorsaa kovaa.

Kesäloma häämöttää ja jälleen on mieli etelän aurinkoon. Muutaman vuoden olemme olleet tyttäreni kanssa etelän lämmössä viikon, kaksistaan. Perheemme miespuoliset eivät ole halunneet enää lähteä. Mieheni ei hurjasti pidä auringosta, rannalla olosta eikä muutenkaan ”tekemättä mitään”. Olen ajatellut ottavani hotellin pitäjiin yhteyttä, ”hei, saako mieheni korjata  teidän kiinteistöä meidän lomamme ajan, haemme hänet illaksi pois”. Poikani on jo päässyt kesätöiden makuun eikä häntäkään rannalla makoilu kiinosta, varsinkaan perheen kanssa.  Viime kesänä menimme suosittuun rantakohteeseen tyttäreni kanssa, halpalennoilla. Lento oli myöhässä useita tunteja. Rupesimme seuraamaan muiden odottajien käyttäytymistä ja kehitimme heille nimiä. ”Täti Tomera” oli vallan näkyvä matkustaja. Hän piti koko seurueensa tietoisina (ja muut matkustajat) kuinka syvältä viive lentoon  oli. Hän jaksoi jonottaa lahtöportilla koko ajan, huokaillen  ja tuoden turhautumistaan esille. Seisominen jonossa kannatti, hän pääsi ensimmäisenä koneeseen. Nimesimme ”Rouva Nyrpeäksi”, naisen joka mitään sanomatta käsimerkein ohjaili perhettään. Pienillä eleillä muksut olivat hiljaa ja jaksoivat seisoa jonossa miltein tunnin, luvan saaneina kävivät vessassa. Koneeseen mentäessä mies kantoi kaikki pienet reput ja nyssykät koneeseen  ja jakoi eväät kaikille kuudelle lapselle.”Täti iloinen” istui paikallaan odottaen lentokoneeseen pääsyä.  Hänellä oli hiukan liian avonainen toppi. Hänen jäkikasvunsa saivat mennä ja tulla, nauraa ja tehdä kärrynpyöriä, osuen hiukan vanhenpien matkustajien käsimatkatavoihin. Lasten hyppiessä ”täti iloisen” syliin, toppi hiukan levähti ja viresssä oleva ”Täti Nyrpeä” loi vallan paheksuvan katseen.  Miespuolisista matkustajista pistimme merkille ”maailman matkaajan”. Hänen käsimatkatavaransa olivat repussa, josta osa pursui ulos. Hän oli varustautunut puhallettavalla niskatuella sekä ilme kertoi, ettei hän ole tyytymässä pelkkään rantalomaan. No, pääsimme lopulta lennolle ja määränpäähämme. ”Täti Tomera” piti huolta, että oli etummaisena matkatavarahihnalla mutta selvästi  häntä harmitti kun olimme tilanneet taksikyydin etuukäteen, ja pääsimme lähtemään kentältä ensimmäisinä. Lomaviikkomme aikana näimme vilaukselta uusia tuttaviamme. Vesipuistossa ”Rouva Nyreä” puhui kovalla äänellä, mutta onneksi hän nukahti aurinkovarjon alle koko iltapäiväksi. Voi sitä puheen tulvaa kun hän heräsi,  taisi hiukan olkapäät palaa. ”Täti Iloinen” vietti aikaa lastensa kanssa useana päivänä rannalla. Pirtelöiden kaatuminen Engalantilaisten eläkeläisten päälle ei ehkä ollut heidän lomansa kohokohtia. ”Täti Tomera” leijaili yhtenä iltana vastaan rantakadulla, hiukan Retsinaa tai Usoa ottaneena, hymyilevänä ja ilottelevana, Kertoi kohtuullisella englanninkielellä rakastavansa meitä kaikkia. Näistä kanssamatkaajista ehkä kuitenkin on mieleen jäänyt eniten ”maailman matkaaja”. Hänet näimme joka ilta hotellimme baarissa.

Meillä on tapana viettää muksujen synttäreitä isolla porukalla. Kahvinkeitto isommalle porukalle, yhdellä keittimellä on aina ollut ongelma. Vanhemmille, tärkeille vieraillemme, kahvi kaadetaan ensiksi, nuoremmat joutuvat odottamaan uuden pannullisen tulemista. Ystäväni jälleen soimasi minua, ”miksi et hommaa Mocca Masteria, kahdella panulla”. Ei, en hommaa, perjaatepäätös! Olen hommannut kahvinkeittimiä vousien aikana monia, sisustukseen sopivia, ajastuksella ja muuten vaan kivan näköisiä. Mocca Masteria en ole ikinä edes suostunut ajattelemaan, se on se kahvinkeittimien BMV! Jälleen palaan siihen, että olen täysin tyytyväinen Citikkaani (2004). Autoni keskuslukitus ei toimi ja eilen irtosi pyyhijän sulka vauhdissa (40km/h), takaikkunassa sitä ei ole ollut enää aikoihin . Yhdellä pyyhkijällä pärjäämien oli mielenkiintoista, mutta onneksi radio toimi. Kahvikoneet ovat minulle tuttuja työpaikokoistani. Todella monta vuotta sitten sairaalan psykiatrisella osatolla työssä olleena tuo keitin oli arkipäivää. Mieleeni tulevat jäynät  kahvitauoilla, juu ,vuosia sitten sairaanhoitajat pitivät kahvitauon. Jokunen kerta laitoin työkaverille suolaa kahvipannuun, uitimme ”henkilökohtaisen” mukin fairyssä sekä tiputimme hurjan vahvaa kahvia, Olen heittänyt omenalla päähän (jee, osuin) ystävääni kahvitauolla, tehnyt sanomalehdestä päähineitä sekä tanssinut balettiesityksen Joutsenlampi.Oli muuten  älyttömän hieno esitys tällaiselta Barbababalta!  Nämä asiat tulevat minulle mieleen kun ajattelen kyseitä kahvikonetta. Ei, en hommaa sitä, mahdollisesti kuitenkin saatan lainata seuraaviin juhliin, niiltä kaikilta muilta joilla se on! 🙂

Näin alkuvuodesta jaetaan erillaisia palkintoja menestyneille näyttelijöille, muusikoille ja muille urotekojen tekijöille. Meillä on ollut kaveripiirissä ”vuoden äiti” palkinto käytössä jo vuosia. Palkinto on kiertopalkinto ja välillä sen saamiseksi useampi äiti on ehdokkaana.  Lasten ollessa pieniä palkinnon sai helposti esimerkiksi antaessaan laspselleen Pirkka-pilttiä. Muut äidit keittivät perunaa, porkkanaa ja kukkakaalia itse, soseuttivat ja pakastivat pienissä erissä. Meidän kaveripiirissä valmisvaiposta ei vielä saanut palkintoa, mutta voisin kuvitella , että nykyaikana siitäkin sen voisi saada. Lasten kasvaessa palkinnon saannin kriteerit muuttuivat. Iltasadun lukemmatta jättämisestä, einesruuasta tai hiukan äänen korottamisesta ei päässyt enää edes maininta listalle. Legendaarisia palkinnon saajia ovat äidit jotka lähtevät ”sen ainoan kerran” naisten saunailtaan ja juuri silloin muksu on 40 asteen kuumeessa,  Naisten saunaillan aikana muksu tekee elämänsä ensimmäisen maalin fudiksessa ja onnesta soikea isä hehkuttaa sitä FB:ssa. Palkinto on taattu kun lapsi värjöttelee harkkahallin ovella odottaen kyytiä, äidin surffatessa töistä kaupan kautta harkkahallille. Wilma viestittelyn seuraamatta jättäminen sekä muuttuvien aikataulujen sekoittaminen on  ehdottomasti ”vuoden äiti” kandidaatin meriittiä.  Isompien muksujen äidit tippuvat automaattiseti pois ehdokaslistalta jos he pärjäävät hyvin tai edes kohtalaisesti, budettineuvotteluissa viikkorahan suhteen. Koulun tai harrastusten joulumyyjäisiin osallistuminen kaupan valmis korvapuuteilla ei myöskään anna enää aihetta ehdokkuudelle. Tämän ironisen pakinnon saaja usein jaksaa nauraa itselleen sekä kokee sen ansainneensa. Valitettavasti palkintoa ei kovin kauan saa itsellään pitää, seuraava äiti sen jo itselleen ottaa.

Minulla on pieni, vanha Citikka. En tiedä autoista mitään ja rehellisesti myönnän ettei minua juuri autot kiinostakkaan. Tankata osaan nykyään ja saatan yllättää itseni joskus ajamassa moottoritielläkin. Liittymä kohdat ovat tuskaisia mutta olen ymmärtänyt kiihdyttämisen tarpeellisuuden jotta pääsen liikenteen mukaan.  Ajan suhteellisen lyhyttä matkaa töihin ja takaisin, kuljetan nuorisoa ja kammoksun parkkihalleja. Tässä yhtenä pakkasaamuna lähdin töihin jälleen muutaman minuutin liian myöhään. Peruutin auton pihalta ajotielle. Heti ajaessani alkoi kuulua kolinaa auton alta. Mutkissa kolina koveni ja liikennevaloissa lakkasi. Matkalla töihin soitin miehelleni, ”autossani on joku vika, voiko sillä ajaa”. Kylmä hiki otsalla ajoin loppumatkan töihin, peläten auton vähintäänkin syttyvän tuleen, räjähtävän ja aiheuttavan liikennekaaoksen aamuruuhkaan. Bensaa näytti olevan ja muutkin mittariston valot olivat samoilla paikoilla kuin ennenkin. Hiukan ennen määränpäätä kolina loppui. Hyvä. Jälleen soitto miehelle, ”ei tässä autossa taidakkaan olla vikaa”. Auto parkkiin ja töihin. Mieheni soitti iltapäivästä minulle, jatkoroikka jossa  autoni lämmityskaapeli oli kiinni, oli keskellä ajotietä. Kotiin tullessa selvisi, että lämmityskaapeli oli hinautunut koko matkan ja pistoke hajonnut. Mainittakoon ettei minulla ole yhtään ylinopeussakkoa, merkintää liikenteen vaarantamisesta eikä parkkisakkoja. Edellinen autoni tosin meni lunastukseen peruuttaessani sen aitaan… silloin oli liukasta ja auto vaan liukui….

Tässä kaikessa maailman myllerryksessä, hyvässä ja pahassa, mietin miksi ei aikuisille tehdä sukkia Spiderman tai Hellokitty kuviolla. Meidän 39-40 jalan koon sukat ovat yksivärisiä, raidallisia tai pilkullisia. Löytyy pitkää ja kantapään alle menevää mallia, fitness ja muuten vaan puristavaa sukkaa. Tukisukat, tai hienosti sanottuna lentosukat, nekin mustina tai valkoisina. Ne joiden lähipiirissa on kutomistaitoisia pääsevät ehdottomasti prämeilemään värikkäillä ja erikoisilla sukkakuvioilla. Onneksi villasukat ja säärystimet ovat jälleen muodissa, ainakin meidän + 40 vuotiaiden joukossa 🙂 Välillä arkeen piristystä, ja turhanpäiväistä ajateltavaa….