Kuukausi: helmikuu 2017

Olen hyvin kiitollinen ystävistäni. Minulla on  Sisko (isolla S-kirjaimella koska hän on maailman paras sisko), lapsuuden aikaisia ystäviä, ystäviä matkan varraelta, työpaikkojen myötä saatuja ystäyyssuhteita, sekä 200 metrin säteellä saatuja ystävyyssuhteita asuinaluellamme. Siskoni on  erityinen ystäväni, vaikka elämämme ovat hyvin erillaisia, ja joskus saatamme väitellä, loukkaantua ja olla jopa erimieltä. Siskoni ei ole biologinen siskoni, mutta lähisukulainen joka on kuulunut elämääni aina. Onneksi! joskus tunnen fyysistä kipua kun ikävä on niin suuri.

Lapsuuden aikaisia ystävyyssuhteita vaalin rakkaalla mielellä, olemme tehneet niin paljon yhdessä  ja tulemme pitämään aina yhtä. Voin vain kuvitella mitä muisteluja pidämme jatkossakin. Olemme ristiin toistemme lapsien kummeja ja perheemme muksutkin ystäviä keskenään. Yhteiset tapaamiset, lasten juhlat sekä mökkiviikonloput, kun koko komppania on koolla,  ovat vaan niin mahtavia. Arvostan suuresti ystävieni lapsia,he ovat osa elämäämme.

Aikuisiällä saadut ystävyyssuhteen ovat uskomattoman hienoja. Tuntuu hienolta löytää ystäviä hiukan vanhempana, hei, tällaisena vanhana kurppanakin vielä kelpaan ystäväksi. Samassa työssä aikoinaan, nyt jo eri työnantajalla olevan ystävän kanssa soitamme työpaikkapuheluita. Autossa kotiin ajaessa voi kiroilla ja urputtaa, purkaa turhautumista ja ärtymystä. Kukaan muu ei kuule. Töihin mennessä päivitämme tulevaa päivää ja manaamme liikenteen ruuhkaa. Kotiin lähtiessä tehdään tilinpäätös päivästä.  Elämme erillaista elämän vaihetta, hänen pienten lasten kasvua ja äidin kipupisteitä on ollut mukava seurata ja peilata itseä siihen aikaan.

Asumme asuinaluella johon on ihmeelliseti muuttanut ajan myötä aivan mahtavia perheitä. Naaurustosta löytyy ystäviä joka keittävät kahvit huonona päivänä, huolehtivat talosta loma ajan,  auttavat koiran hoidossa sekä muut lukuisat asiat. Kananmunan, tikkaiden tai kravaatin laiaaminen ei todellakaan ole ongelma,  joskus jopa lainaamme viiniä. Elämän ihanuus tulee selvästi esille kun lähdemme ystävien luokse illanistujaisiin tai saunailtaan, kävellen.

En koe olevani, enkä halua olla lapsilleni ystävä, minä olen äiti. Aviomieheni on mieheni, toki suhteemme on myös ystävyyssuhde, mutta hän on mieheni.

Olen suuresti ja nöyrästi kiitollinen ystävistäni. Ystävyys on mielestäni  juuri tällaista. Hetkessä elämistä, yhdessä olemista. Apua ja turvaa, yhteisöllisyyttä. kiitos rakkaat ystävät!

Viime viikolla ja tämän viikon alusta minua on ärsyttänyt ja jopa suututtanut moni asia. Työasiat ja mielestäni epäkohdat valtakunnallisesti ylipäätänsä. Miten päästä ärsyyntymisestä ja suuttumuksesta eteenpäin? Asioiden vatvominen ja niiden pureskelu useaan otteeseen takahampailla ja etuhampilla ei ole tuottanut suurta innovaatiota, saati helpotusta. Joillekin ystäville olen antanut tilanneraporttia, kertoen tapahtumat  tunteitani säästelemättä, kiroilua apukäyttäen.  Paljon olen saanut myötätuntuntoa ja analyyttistä arviota ärsyyntymisestäni, kuitenkaan ärsyyntymiseeni se ei ole auttanut. Edes ”työmatkapuhelut”  ystäväni kanssa eivät auttanneet, tosin en pystynyt vastaamaan kaikkin puheluihin jäädessäni ylitöihin.   Tulpaanien osto lähikaupasta ei myöskään auttanut. Vaikka kuinka liotin niitä ensin kädenlämpöisessä vedessä, leikkasin uudet imupinnat, laitoin kauniimpaan vaasiini, ne nuukahtivat heti seuraavana päivänä. Siivouspuuskaa ei tullut, joten sekään ei vähentänyt aäsyyntymistäni. En hurahtanut uuteen liikuntamuotoon enkä käynyt kampaajalla. Shoppailuakin viime viikonloppuna harrastin peruskaupassa, ostaen uuden dödön sekä hammasharjan. Ja nyt sitten tulivat pakkaset! Jo viimeisiä elinvuosiaan viettävä Citikkani äksyilee käynnistäessä, vaikka sen lämmityspiuha on ollut koko yön käytössä. Syksyllä tuulilasiin paukahtanut kivi on tehnyt isot jäljet, nyt ajaessa tuntuu, että koko tuulilasi irtoaa. Se on kuulemma fysiikanlakeja, kylmä lasi ja lämittäessä lasi laajenee. Narinaa ja pauketta. Tänään töistä kotiin ajaessa mietin, mitä ihemettä sitten teen jos minulla ei ole tuulilasia, autossa. Voiko autolla ajaa ilman? Villahuivien suurkuluttajana sekin tuntui hiukan kylmältä vaihtoehdolta, tuulilasin kanssakin kun tuo auton lämmitin alkaa toimia vasta kotipihalla. Joudunko turvautumaan julkiseen liikenteeseen ja seuraamaan aikatuluja? Siinä vaihtoehdossa eniten pelottaa miten saan itseni, kassini ja termosmukini mahtumaan niihin junan penkkeihin vai joudunko jopa seisomaan. Aikatulujen seuraaminen ja oikeaan aikaan pysäkillä olo hermostuuttaa, yleisestihän paikallisjunat kulkevat aikataulun mukaisesti pakkasilla ja lumipyryssä… Entä jos viereen tulee kanssamatkustaja, pitääkö häntä tervehtiä ettei ole moukka? Suuri huoli on myös junamatkan maksamisessa, löydänkö lipunmyntivaunun, jos sellaista enää onkaan. Viimeksi ostin lipun puhelimella ja taisin maksaa koko päivän seutulipun käytöstä, mukaanlukien Suomenlinnan lautta. Ärsyyntymiseni ja kiukkuni kaikkiin asioihin hiukan lieventyi tänään kuitenkin. Mieheni laittoi takkaan tulen, molemmat muksut olivat kotona ja  mopsimme Tilda parkkeerasi itsensä syliini kuorsaamaan. Ja hän muuten kuorsaa kovaa.